keskiviikko, 18. huhtikuu 2012
Sairauteni - Millaista sen kanssa on elää.
On ollut rankat kaksi päivää.. eilen jouduin pitkästä aikaa turvautumaan bentsoihin (tässä tapauksessa Temestaan ja Opamoxiin), jotta sain itseni rauhoittumaan.. Itku ei meinannut loppua ja paniikki iski päälle.. Kauppaan oli PAKKO mennä ja temestan voimalla sinne selvisin.. vaikutuksen alaisena ei itkukohtauksia ollut, mutta kun vaikutus lakkas, alkoi ne taas. Illalla hiippailin ystävän kainaloon saamaan lohtua (ja lisää rauhoittavaa) ja tänään olenkin paremmassa kunnossa taas.. Voi mistä nää tulee nää heittelyt.. Luin paljon epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, johon en ole aiemmin tutustunut ollenkaan.. ja olin aivan shokissa, koska oli, kuin olisin lukenut itsestäni.. Se diagnoosi mulle oli psykillä asetettu viimeksi kysymysmerkillä ja toinen lääkäri pidemmällä tapaamisella sanoi, että tehdään niitä testejä sitten myöhemmin.. paljon on osviittaa siihen, että kakkostyypin pipon sijaan olenkin epävakaa persoonallisuus.. Huh.. Toisaalta.. diagnoosi on yleensä se, mistä alkaa parantuminen, kun tiedetään mitä hoidetaan. Mua on viimeiset.. jessus sentään.. kymmenen vuotta hoidettu vaikka ja minä, vaikka ja millä lääkeillä.. terapialla.. sähköshokeista puhuttiin jossain vaiheessa, mutten suostunut niihin! Hyi että! Oireilu kaikkiin mielivammoihin mulla on alkanut jo varhaisessa lapsuudessa, teini-iässä kaikki paheni.. ja muutenkin koko aikuisuus on ollut yhtä ylä-alamäkeä ja järkyttävää taistelua normaaliuden pariin.. Mitä se sitten onkaan?
Temperamenttinen olen aina ollut.. hyvin impulsiivinen ja aivan järkyttävän voimakkaasti reagoin asiaan kuin asiaan.. teatraalinenkin olen.. äärimmäisen herkkä ihminen, niin hyvässä kuin pahassa.. Nuorempana heittelin tavaroita ja paiskoin ovia ja vaikka ja mitä.. aikuisuudessa olen yrittänyt jättää moisen käytöksen pois, mutta edelleen huomaan tekeväni sellaista.. Ystävät onneksi tuntevat musta myös sen äärimmäisen iloisen persoonan.. olen aurinko ja idearikas, super auttavainen ja ystävällinen.. kiltti ja empaattinen.. symppis.. Monesti tuntuu sille, etten tiedä itsekään millainen olen tai kuka olen. Yritän monesti ajatella järjellä esim. riitatilanteissa, mutten kykene. Mitä stressaavampi tilanne on, sitä impulsiivisemmin toimin ja olen hyvin dramaattinen puheissani. Mikä järkyttää monia, jotka eivät ole tunteneet mua pitkiä pitkiä aikoja on se, kuinka puhun itseni tappamisesta esim. Tai satuttamisesta. Olen yrittänyt monesti itsemurhaa, on niitä kertoja, kun oikeasti halusin kuolla ja petyin äärimmilleni kun heräsinkin sairaalasta ties mistä letkuista ja laitteista.. sitten on myös niitä kertoja, kun olen vain halunnut saada ihmiset huomioimaan mun pahan oloni. Viiltely on toinen asia joka edelleen nousee pintaan silloin tällöin, äärimmäisessä ahdistuksessa, niinkuin nyt keväällä on useaan otteeseen käynyt. Jälkeenpäin tunnen silmitöntä häpeää siitä ja salaankin asian enemmän kuin mielelläni kuljeskelemalla pitkähihaisissa ja piilottelemalla itseäni. Lääkärin kanssa puhuimme tuosta: se on minulle keino yrittää poistaa sitä tyhyyden tunnetta, ahdistusta ja pelkoa, etten ole olemassa.. Fyysinen kipu kertoo, että olen hengissä ainakin. Ja sen avulla pystyn todistamaan itselleni, että tunnen edes jotain. Kipu myös vie sitä kipua sisältä päin.
Varmasti moni, joka minut oikeassa elämässä tuntee, voi järkyttyä nyt näistä kirjoituksista.. En yleensä kamalasti puhu näistä.. miten olen yrittänyt itseäni ottaa hengiltä.. tai viiltelystä.. tai siitä, kuinka pahalle musta tuntuu.. Kuinka toisinaan olen kuin kehoni ulkopuolella..katson elämääni kuin helvetin huonoa leffaa.. Miten keskellä ihmisjoukkoa, tai yksin kotona, missä vain, saatan saada "kohtauksia" joiden aikana pelkään tulevani hulluksia. Alkavani huutamaan tai jotain.. Kuinka en tunne olevani tässä todellisuudessa ollenkaan. Kuinka haluan puristaa itseäni pieneksi kasaksi, koska pelkään, että katoan kokonaan..haihdun ilmaan. Nuo hetket on joskus vain minuutin pari, toisinaan ne voi kestää hieman pidempäänkin. Jos olen jonkun kanssa liikkeellä takerrun yleensä toisen käteen ja kysyn, ollaanko me vielä olemassa. Kuinka naurettavaa. NYT, kun olo on normaali (???) niin moni tekemistäni, tuntemistani asioista on täysin irrationaalisia ja ihmettelen, kuinka kukaan voi tuntea ja ajatella tai käyttäytyä niin tai noin... Minä voin. Joskus unohdan olleeni olemassa, tai puhuneeni jonkun kanssa.. Erään ihmisen kanssa vuosia sitten keskustelin toistuvasti jonain muuna persoonana.. Hän tallensi minulle niitä keskusteluja ja kuin luin ne myöhemmin olin aivan paniikissa ja hädissäni. Bloggasin tuon kaiken päästäni, en muistanut jälkeenpäin olleeni poissa. Aika oli vain mennyt eteenpäin.. itseni mielestä mitään katkosta ei ollut. Puhuin sillon terapeuttini kanssa noista, ja hän kysyi, millaisiin tilanteisiin ne tilanteet yhdistyi.. Selkeä yhteys oli se, että puhuimme niissä keskusteluissa traumaattisista tapahtumista, lapsuudestani, pahasta olostani.. Terapeuttini sanoi, että se on vain minuuteni luoma puolustusmekanismi.. Sulkea ikäänkuin itseni pois siitä ja tarkastella asiaa, puhua asiasta, ikäänkuin se en olisi minä. Minä jopa olin eriniminen. Tätä toista persoonaa en ole tavannut (tai siis kukaan ei ole...) tavannut vuosiin, kun silloinen ääretön stressi loppui, loppui myös tuon minullekin tuntemattoman tyypin vierailut. Jälkeenpäin luin useaan otteeseen niitä tekstejä jotka käteni kirjoittivat, mutta joita en tiennyt kirjoittaneeni ja järkytyin, kun luin asioita, joiden olemassa olon olin.. "unohtanut".. Mieli on kummallinen väline: suojelumekanismina bloggaus ja poissuljenta toimii siis.
Joskus, edelleen, minusta tuntuu, etten ole oma itseni.. kun saan raivonpuuskan tai draamakohtauksen..Jälkeenpäin tuntuu, kun se en olisi ollut minä, vaikka olinkin. Yhdistän sen siihen omasta kehosta pakoon juoksemisen, kun asiat ovat LIIAN paljon liian vaikeita..
Asia, jonka kanssa olen lähiaikoina, taas, joutunut paljon tekemään töitä, on se, että haluaisin tehdä elämässäni suuren päätöksen, mutta annan muiden mielipiteiden ja arvostelujen jumittaa minut. Pelkään, että loukkaan ihmisiä tekemällä miten itse tahdon. Pelkään, ettei mua hyväksytä enää jos teen oman pääni mukaan. Pelkään, että mut hylätään ja unohdetaan. Ettei mua rakastettaisi enää. Että jäisin Yksin. Yksinäisyys on minulle kuin joku helvetin liekkeihin verrattava tilanne. Yksin oleminen ei, siis se, että vain hengailen yksin vaikka kotona.. tai missä tahansa, vaan YKSINÄISYYS.. se, ettei mulla olis ihmisiä ympärillläni, joille tiedän voivani soittaa vaikka keskellä yötä jos tarve on. Ja tämä toimii siis molemmin puolin, en tietentahtoen käytä ystäviäni tai perhettäni terapiana, siksi vaikenen usein vaikeistakin asioista.. Ja uskallan oikeasti puhua vain niille, joihin luotan ihan äärimmilleen - tai pikemminkin, joiden ymmärtämiseen voin luottaa, siihen, että ne kestää tän, ja joiden haluan tuntevan mut niin hyvin, että pystyvät jo yhdestä sanasta tulkitsemaan mua, tai yhdestä ilmeestä.. eleestä.. Niin, ettei mun aina tarvitse selittää juurta jaksaen mikä on.. Eräälle todella tärkeälle ihmiselle tässä taannoin puhuin itsemurha ajatuksistani ja siitä, kuinka olen yrittänyt sitä.. ja selitin myös, että olen joutunut opettelemaan sen sanomisen ääneen, koska se tabu sen asian ympäriltä on riisuttava, jotta voin elää sen kanssa. Puhuminen siitä ei tarkoita, että tekisin niin. Päinvastoin. Jos lakkaan puhumasta siitä ja voin todella huonosti.. Tämä ihminen sanoi, ettei ole koskaan elämässään kohdannut ketään, joka puhuisi näin tai olisi yrittänyt tai tehnyt itsemurhan.. joten asian ymmärtäminen, käsitteleminen, asiasta puhuminen tuntui.. oudolle.. Mutta niin sairaalle kun tämä kuulostaakin, se on minulta luottamuksen osoitus hänelle. Ja uskon, että hän ymmärsi sen, kun asiasta puhuimme. Luotan niin paljon toiseen, että uskallan sanoa ääneen ne synkimmätkin ajatukset..Ja että sanat eivät ole tekoja.
Halu kuolla on minulle, kiitos terapia vuosien, halu päästä eroon pahasta olosta. En siis halua kuolla fyysisesti, olen liian elämän utelias siihen uskon, mutta haluan sen pahan olon pois, loppuvan ja katoavan. Tuskaisuus ja tyhjyys ovat pahimpia vihollisiani. Tuskaisuus on jotain aivan hirveää, kun se iskee päälle, en tiedä kuinka olisin. Haluan huutaa, raivota, hakata seinää.. samaan aikaan kun haluan vain käpertyä itseeni, en pysty puhumaan, en itkemään, en mitään. Tuijotan silmät täysin vailla näkemistä jotain, enkä ole kontaktissa mihinkään. Bloggaan kaiken, suljen itseni. Täytyn sillä tyhjyyden tunteella. Siitä yli pääsemiseen menee yksinäni tunteja, jopa päiviä.. mutta jos vierellä on ihminen, joka tuntee mut, joka osaa käsitellä mua, tyhjyys tai tuskaisuus voi hävitä suht nopeaankin.. yleensä ensin alkaa itkeminen ja sitä seuraa vasta vaihe, kun pystyn puhumaan.
Huh.. Ompas tääkin väsyttävää.. ja itselle siltä samalla äärimmäisen terapeuttista. Odottelen uuden terapian alkamista.. tai mahdollisuutta, mieluiten, palata vanhan terapeuttini luokse.. Mutta tämä tästä tällä erää. Kiitos, jos jaksoit lukea tänne saakka.
Kommentit