..ja kaikenlaisia muitakin ajatelmia, hajatelmia ja tuntemuksia...

Aloitus vaakanumeroilla: en ole käynyt kamalan useasti vaa'alla lähiaikoina, tänään kävin, ihme päivänä, ja turvoksissa ja 86,4 kiloa massaa on minussa... Hissukseen se siitä putoilee, oli jo jossain 85,5 kilon numeroissa, vaan kilon heitto sinne tänne minussa on normisettii. :) 

Mutta mutta... Olen joutunut tänä keväänä vain toteamaan, että elämällä on omituisia asioita olemassa minuakin varten... Isot muutokset tuntuu olevan ilmassa, ja en tiedä koska tää tapahtui, mutta jotenkin olen lakannut pelkäämästä sitä kaikkea. Kauan olenkin kököttänyt paikoillani, tyytymättömänä ja vain haaveillen siitä, että olisin joskus tasapainoinen ja onnellinen, ihmissuhteiden ja kaiken muunkin suhteen... Jossain kaukana tunnelin päässä pilkahti eräänä päivänä valo ja sitä kohden tässä tassuttelen.. Muutokset on pelottavia, mutta samaan aikaan.. en enää JAKSA pelätä. Jos ei ole hyvä siinä missä on, ja miten on, niin asioille kuulemma on syytä tehdä jotain, eikä vain kummastella ja odotella ihmeitä., 

Minä teen. Parhaillani. Koko ajan. Ja olen jo tehnytkin... Niistä kaikista kirjoittelen lisää, sitten joskus...

Tänä keväänä olen myös herännyt kuin jostain horroksesta. Ikäkriisikö herättelee vai mikä, mutta olen alkanut hölmösti hymyillen tuijottelemaan pieniä ihmisen alkuja. Vauveleita. Beebejä. Naperoita. Näen niitä, ja en voi kuin tuijottaa ja hymyillä. Meni piiitkä aika ennenkuin ymmärsin: tälle ihmisolennolle on iskenyt vauvakuume. 

Edellisestä onkin aikaa... luoja paratakoon, vuosia! Ja ne kuumeilut kaatuivat elämän realiteetteihin: siihen, että lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Jos siis saadaan. Me emme exän kanssa onnistuneet vuosien yrittelemisestä huolimatta saamaan aikaiseksi mitään tyhjää kohtua komeampaa... Kai katkeroiduin jotenkin.. ja annoin periksi. Luovuin siitä haaveesta, että MINUSTA voisi koskaan tulla Äiti. Nyt olen antanut itselleni luvan taas haaveilla... pikkuisen toivoakin, että näin voisi joskus olla.. Ne vuosien mittaan kerätyt pettymykset pelottaa taustalla, mutta silloin oli moni asia toisin.. isoimmiten oma painoni sekä tietysti ihminen siinä rinnalla.. Havahduin siihen, että olen jo aika lähellä normaalipainon rajaa. N.10 kilon ylipaino enää, ja sitten olen Siellä. Jos siis sinne olisin pyrkimässä.. 

Mutta että vauvakuume...... Olen itsekin ihan ulapalla ja shokissa.. rutistelen pieniä vaatekappaleita ohimennen kaupoissa.. lueskelen salaa vauvapalstoja.. mietin nimiä.. hiplailen suloisia vauvantarvikkeita.. ja ennenkaikkea mietin sitä, millaista se olisi. Kantaa sisällään uutta pientä elämää, saada se, toivottavasti, syliin saakka.. tuhiseva nyytti, jonka tuoksusta ei voi kuin hymyillä ja jota rakastaa niin, että halkeaa. Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan mietin, olisinko minä sittenkin hyvä äiti? Miten haluaisin kasvattaa lastani, mitä haluaisin tehdä lapseni kanssa.. ja entäs jos kaikki ei menisikään niinkuin ns. normaalisti? 

Mutta että näin... olen ihan että Joo... Hymyilen. Kevät. Rakkaus. Haaveilu. Lupa uskaltaa. Lupa elää ehkä sitä elämää, mitä itse haluan. Lupa tiedostaa ne asiat, jotka tekevät minusta onnellisen.. Lupa etsiytyä niiden asioiden pariin...

Lupa ELÄÄ.