Olipas yö. Näin unia mun ystävästä ja sen poikakaverista. Mun ystävä tilitti mulla, kuinka sen elämä oli ensin ihanaa sen kundin kanssa, mutta sitten siitä tulikin ihan kamalaa. Heräsin ja mietin omaa elämääni. Aika lailla voisin peilata entistä elämääni siihen, mitä ystävälläni oli unessa. Mun elämää mun ex-miehen kanssa, joka ei sinällään ollut huonoa, mutta sanotaanko että raskasta ja vaikeaa minulle. Tunsin olevani kun hiiri loukussa loputtomisen vaatimusten ja odotusten edessä. Ole sellainen, ole tälläinen, käyttäydy niin ja näin, tee sitä, tee tätä TAI... 

Mä vihaan tuota TAI ostuutta.. samoin kun MUTTA..osuutta.. vihaan sitä, että sanotaan jotain ja päätetään se sanaan TAI tai MUTTA...

"Sä olet ihan kiva tyyppi..mutta..." "Sulla on kauniit kasvot..mutta..." "Ei sussa mitään vikaa ole..mutta..."

"Jos sä rakastat mua sä teet mitä mä haluun ..tai..." "Tuut kotiin yöksi tai..." "Olet kunnon vaimo tai...."

Tai ja mutta sanoihin liittyy mun silmissä aina jotain negatiivista ja uhkaavaakin. Jos ne on lauseen perässä..vaikkei niitä edes sanottaisi. Mua laitettiin yksi nolla aina noilla tai ja mutta jutuilla.. Mä annoin ehdollistaa itseni niille ja annoin niiden määritellä mun tekemisiä ja olemisia. Kenen kanssa, koska ja missä liikuin. Mitä tein, jopa omassa kodissani. Alussa mä olin kovin onnellinen siitä, että toinen vaati ja halusi mun huomion kokonaan..En tajunnut, että se ei ole ihan jees. Kerrankin joku oikeasti tuntui rakastavan mua. Mutta mitä pidemmälle ja mitä vaativammaksi kaikki kävi, sitä enemmän musta tuntui, kun olisin kävellyt lasinsirpaleilla.. Riks räks ne meni rikki ja sattui. Kirjaimellisestikin vuosin verta. Vietin aikaani suljetulla osastolla, koska en jaksanut pysyä elossa ilman niitä seiniä ja sitä lääkitystä jota mulle syötettiin.

Nyt monen vuoden tarapian jälkeen olen kasvanut henkisesti. Uusi mies, uusi elämä. Uusi minuus tai ainakin ehjempi ja vahvempi. Mä kasvan ja kehityn, hetki hetkeltä, kokemus kokemukselta.