10 päivää ja lopputuloksena paino noussut kilon. Pomppii ees taas koko ajan samojen kilojen ympärillä, ylös alas.. ei koskaan tiettyä pistettä ylemmäs, vaan ei kyllä alemmaskaan.

Kiloklubeilu tuottaa kamalaa stressiä. Mua ahdistaa se koko ajan laskeminen, punnitseminen ja kaikki siihen liittyvä. Tuntuu, että elämä on yhtä ruokaa ja sen ajattelemista. Ja eipä se ole tippaakaan tässä painoasiassa auttanut. Joten en tiedä sen jatkamisesta: mies sanoo, että mä osaan homman ilmankin. Mutten tiedä osaanko. Tuntuu, etten tunne omaa kroppaani, en mitään mitä siinä tapahtuu tai kuinka kohdella sitä. Huomaan vain taas niiin selvästi, että olen niitä ihmisiä, joissa läski on tiukemmassa kuin toisissa. Inhoan tänään niitä ihmisiä, jotka vain nips naps pystyvät painoaan pudottamaan. Niitäkin on, tunnen monta! Ja sitten tunnen omani kaltaisia, jotka saavat tapella painon kanssa ja tehdä aivan sairaalloisesti töitä parin kilon pudottamiseen. Miksi tänkin täytyy olla niin epäreilua??

En mitenkään jaksaisi stressata tätä, haluan vain päästä alle sadan kilon. Mutta se tuntuu niin kaukaiselle ja mahdottomalle, täysin saavuttamattomalle. Olen tässä aamun itkenyt vaa'alla käynnin jälkeen, enkä todellakaan tiedä, mistä kummasta saisin järkeä tähän hommaan. Minne se kaikki itsevarmuus ja usko katosi? Mun kroppa ei ole koskaan mun elämäni aikana käyttäytynyt näin..stabiilisti. Kolmen kk aikana paino on aina joko noussut tai laskenut, ei koskaan ollut näin, että samoissa luvuissa hengaillaan. Tämä on siis ihan uutta ja jollain tapaa vihaan sitä. Toki hienoa on, ettei se paino nouse, mutta MIKSI SE EI VOI LASKEA????

Olen käynyt kalorit läpi ja syömiset ja tullut siihen tulokseen, että koska mun keho tottui leikkauksen jälkeisen ensimmäisen vuoden aikana niin vähään määrään, niin se ei enää pysty näin suuria määriä kuluttamaan. Ilmeisesti mun pitäisi loppuelämäni sitten pysyä siellä 1200-1500/vrk. En tiedä. 

Olen niin turhautunut, niin stressaantunut ja niin vihainen itselleni, koska en saa aikaiseksi mitään vaikka teen parhaani. Ilmeisesti en tee parastani. Ilmeisesti olen siitä hyvin kaukana. 

Miksen mä ole voinut tulla mun äidinpuoleiseen sukuun, sen sijaan, että olen osa massiivista isänipuoleista sukua?? Miksi mä olen saanut sen massiivisemman puolen geenit?? Ja turha tulla mulle kenenkään lätisemään mistään paskasta, ettei geeneillä ole mitään tekemistä asian kanssa: on niillä. Mun isänpuolen suku on isoa. Tätini, isäni, mummoni, serkkuni.. vain osan mainitakseni. Pikkuveljeni on myös hyvin isämainen ja massiivinen - lihoisi varmasti enemmänkin, jollei tekisi niin raskasta työtä fyysisesti..

Olen ollut ihan pienestä saakka iso. AINA se kaikkein lihavin lapsi, nuori, teini.  Ja huolimatta siitä, että yritin laihduttaa, oli tulokset tosi hetkellisiä. Paino laski hetken ja sitten nousi takaisin extrojen kanssa. 

Olen miettinyt joskus jopa sitä, etten tekisi koskaan lapsia, jos niitä edes voin saada, koska en halua tän läskigeenin jatkuvan yhtään pidemmälle. Parempi olisi, jos kaikki läskigeenit saataisiin maailmasta loppumaan.. ei vain jatkettaisi niiden eteenpäin laittoa. Mä en ehkä pystyisi elää itseni kanssa, jos saisin lapsen, joka joutuisi käymään tän saman helvetin läpi. Kiusaamisen ja huonon itsetunnon. Itseinhon ja epätoivon. Yhteiskunnan paineen siitä, että pitäisi olla tietynlainen, mutta minkäs teet. Ja kun tätä pituuttakin on siunaantunut kohtalaiset 175, niin lapseni todennäköisesti tulisi näyttämään myös venäläiseltä kuulantyöntäjältä massiiviseni harteineen, aivan kuten minä. Kaukana pienestä, sievästä ja sirosta - kaukana siitä, mitä mun siskot on. Semmoisia, kun naisen kuuluu ollakin. 

On juuri sellainen olo, että olisin mielummin kuollut kuin elossa, koska vihaan itseäni ihan liikaa. En ymmärrä, miksen voi olla toisenlainen? Miksen ole voinut saada äidinpuolen geenejä? Miksi just MUN piti syntyä tälläiseksi ja olla tälläinen ja joutua käymään tää paska läpi? Mulla on just nyt ja tässä sellainen olo, että iso betonimöykky narussa nilkkaan ja joen pohjaan.