..on tää ahdistus. Yritän täällä suunnitella elämääni eteenpäin.. etsiä uutta työpaikkaa ja muutenkin miettiä mitä haluan.. Tuo työpaikka asia varsinkin tuntuu kuin seinälle edessä, suurena, korkeana ja pelottavana muurina.. ylitsepääsemättömälle muurille. 

Tuntuu, ettei musta ole kertakaikkiaan mihinkään. Omalle alalleni on jotenkin se kaipuu koko ajan, mutta tämän viiimeisimmän työsopparini aikana, joka loppuu nyt kuun lopussa, olen taas saanut niin paljon paskaa niskaani ja muistutuksen siitä, kuinka rankkaa kokopäivä duuni on - varsinkin, jos siihen sisältyy vastuuta suhteellisen paljon. Ja kuinka lasten kanssa olo on mun terveydelle se ehkä huonoin juttu koskaan, kun olen tämmöinen vajakki mieleltäni - saatika se, että vastustuskykyni on alentunut synnynnäisesti. Olen saikuttanut ja saikuttanut ja vaikka TIEDÄN ettei sairaudelle voi mitään, niin elä siinä sitten tän asian kanssa.. TIEDÄN, että olen hyvä duunari vain, JOS olen paikalla.. ja näillä saikkumäärillä en todellakaan ole.

Sitoutuminen työhön on alkanut pelottamaan mua niin järjettömästi, koska pelkään, etten pysty sitoutumaan.. Pystyn, mutta sitten en kuitenkaan ole käytettävissä.. Syksyllä mulla prakas fysiikka ja pahasti - keväällä mieli. Ja kun tiedän, ettei se ollut vain tämä vuosi.. tää oli vain toisantoa kaikista aiemmista vuosista... joskus mennään vain toisin päin, että ensin mieli syksyn tullen ja sitten kroppa keväällä ... Haluaisin kovasti tehdä töitä ihmisten parissa, en kestä ajatusta missään toimistossa kökkimisestä yksinäni.. mutten tiedä enää mitä haluan... Tahdon tavallisen työpaikan, jossa pystyn olemaan.. ja joka ei vaativuudellaan aja alas mun pedanttia minää : kun tehdään, pitää tehdä kunnolla ja yhtään vähempi ei kelpaa.. ja jos sinne toiseen laitaan lipsahtaa, siitä tulee kamalia omantunnon tuskia ja itsesyytöksiä siitä, kuinka en osaa MITÄÄN. Ja työkavereilla on muhun ihan kauhean iso vaikutus.. en kestä yhtään päällepäsmäreitä, koska tunnen jääväni alakynteen ja alistuvani ja voin huonosti.. Tulen toimeen aina ihmisten kanssa, mutta monesti siihen kuvioon sekoittuu pelkoa. En uskalla sanoa ääneen mitä ajattelen, ja jos sanonkin, niin se, että toinen lyttää mut ja mun ajatukset, on hirveää. Pitäisi olla vahva, pitäisi luottaa itseensä ja siihen, että minäkin voin joskus olla oikeassa tai ettei mun mielipiteet ole automaattisesti jotenkin vääriä.. Mutta.. en vain osaa.

Mitä enemmän tätä työkuvioo ajattelen, sitä ahdistuneemmaksi tulen. En uskalla lukea edes ilmoituksia kohta, kun tuntuu, että niissä kaikissa vaaditaan niin paljon, etten mitenkään kykene niihin asioihin. Enkä taas saa tätä itkemistä loppumaan. Ensi maanantaina pitäisi saikun jälkeen palata töihin, 4 viikkoa vielä.. ja tuntuu, että tukehdun.