Sanon heti alkuun, että olen ollut äärimmäisen masentunut lähipäivinä ja siksi mun tekstit on kovin valivali pohjaisia.. En ole katsellut tunnelin päähän onko siellä valoja, mutta mun päänsisällä on kovin pimeetä. En osannut odottaa moista ahdistusta ja masennusta leikkuun jälkeen. Olen siitä kuullut puhuttavan, mutta... ei ne lentokoneetkaan ole pudonneet, jossa mä olen ollut... (Ihme..mut ilmeisesti niis on hyvät painonsietokyvyt...)

Toki muistutan itselleni, että mulla on taustalla vaikea masennus jonka hoito on yhä edelleen vain kesken ja yhä edelleen vain joudun syömään lääkkeitä, mutta silti mua riepoo. Pitäisi olla onnellinen, että tää on tehty ja sain uuden mahdollisuuden ja aseen näihin kiloihin, joiden kanssa olen lähes koko ikäni taistellut ja stressannut.. Mutta...

En vain osaa sanoa mikä on. Eilen suurin itkun aihe oli se, että maailmassa on niin paljon paikkoja, joissa moni asia on todella huonosti.. katselin sitä Kadonneen jäljillä sodan runtelemassa Bosniassa ja mietin, kuinka itsekäs olenkaan ja kuinka paljon valitan niin pienestä.. En osaa laittaa murheita oikeisiin mittasuhteisiini.. En pitänyt eilen hernekeitosta, jota yritin syödä ja itkin, kun ajattelin, miten moni nälkäinen lapsi olisi sen varmasti mielellään syönyt.. Itkin, kun mietin itsekkäästi tyytymättömyyttäni oman elämäni asioihin, jotka on oikeesti ihan hyvin isommassa mittakaavassa, mutta jotka hiertää mua.. Itkin, kun mies kertoi nähneensä kuolleen linnun.. Kaikki vaan tuntuu niin surulliselle ja epäreilulle ja vaikealle.

Ja taas mä valitan.

Lopetus ja hei. Ei tästä tule mitään.