Taas tuosta suurimmasta pudottajasta.. Heräsin ihan todellisuuteen sitä katsellessani taas, kun joku finalisteista puhui siitä, kuinka elämä on muuttunut.. ja rentoutumisesta ja kontrollista ja mitä kaikkea siinä olikaan, kun osa meni ohi, kun jäin omia juttujani miettimään. 

Tulin vaan sellaiseen tulokseen, että jotain todella on minussa muuttunut ja paljon. Ja olen oppinut antamaan itselleni anteeksi kaikenlaisia juttuja, joiden anteeksi antoon en ennen pystynyt. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja käyttämään muita keinoja kuin ruokaa joko kiittääkseni, lohduttaakseni, palkitakseni tai rangaistakseni itseäni. 

Tänään hyvä esimerkki.. perjantai iltana avattu juustonaksu pussi on edelleen avonainen ja ei tyhjä. Mikä siis sinällään on jo iso muutos entiseen - ennen olisin tyhjentänyt sen viimeistään sunnuntai iltaan mennessä. En olisi myöskään viitsinyt välttämättä laskeskella kaloreita niiltä päiviltä, koska tietohan lisää tuskaa.

Nyt sisäfileen lämmitessä ja odotellessa uuniin pääsyä muhun iski mussutus momentti. En kerennyt syödä kunnolla töissä ja vaikka söinkin ruikkarin juustolla kotiin tultua ja vitalinean jonkun ajan päästä siitä, niin silti oli sellainen..ei nälkä suorastaan, mutta energiaa kaipaava olo. Otin sitten ne naksut ja nussutin jonkun verran - punnitsin myöhemmin paljonko meni ja menihän niitä: 24 grammaa. Syötyäni tuon määrän naksu kerrallaan hitaasti nautiskellen pysähdyin kuunteleen itseeni: ja vein pussin pois. Olin saanut tarpeekseni. 

Ja tämä on monessa asiassa tuttu ilmiö. Roakaa saa jäädä lautaselle, jos en enää halua sitä. Voin asustaa avattujen namipussien ja suklaalevyjen kanssa sulassa sovussa, eikä mun ole mikään pakko niitä mussuttaa. Osaan entiseen minääni verrattuna todella kuunella itseäni ja lopettaa, kun tuntuu hyvälle vielä. 

Ja surun ja ahdistuksen keskelläkään en käänny suklaalevyn puoleen enää. Mielessä joskus käy, että se tai se auttaa, mutta ne hetken hulluuskohtaukset menee nopeaan ohi. Ei auta mikään ruoka minkäänlaiseen pahaan mieleen. Siihen auttaa ihan muut keinot.

Mielenkiintoista saada näitä oivalluksia ja huomata oma kasvu samaan aikaan kun kutistuu. Ron taisi sanoa siinä kilpailussa, että mennessään farmille hän oli fyysisesti iso ja henkisesti voimaton..mä ajattelin, että aloittaessani tämän matkan olin fyysisesti iso ja henkisesti pieni. Nyt olen kasvanut henkisesti ja kutistunut fyysisesti. Mun on vaikea käsittää omaa kroppaani ja sitä totuutta, että mulla on ystäviä, jotka on likipitäen samoja BMI luokkia kuin minä - ja silti näen heidät paljon paljon paljon itseäni hoikempina. 

Mutta että tälläistä.. Ulkona alkoi riekkumaan ukkosmyrsky.. olin miettinyt, että olis voinut ehkä mennä lenkille metsään, mutta eipä tuo enää houkuttele tuo ilma.. Jos sitten vaikka saunan lämmittäisi ja joisi vissyä lauteilla kynttilöiden loisteessa.......

Huomenna on jo tiistai - päivät menee töissä tosi nopeeseen ja todellakin viihdyn siellä ja tykkään työkavereistani. Ihan tuntuu omalle paikalle.