Kamala ahdistus päällä. Levoton ja ahdistunut. Pitäisi tehdä jotain, mutta mitään ei voi tehdä. Kaikki tuntuu ei milleen ja ei mikään tuntuu pahalle.
Terkkari kysyi: onko sulla kavereita? Minä vastaan, että on ihan tarpeeksi. Unohdan mainita, että teoriassa, ei käytännössä.
Terkkari kysyi: oletko koskaan yksinäinen? Minä vastaan: En tahtomattani. Olempas, olen olen olen!!!!
Terkka kysyi: oletko tyytyväinen elämääsi? Minä vastaan: Juu. En viitsi lisätä, että 90% ajastani en ole.
Onneksi se ei kysynyt valehteletko koskaan. Olisin joutunut vastaamaan, että enemmän kuin laki sallii.
Vihaan kevättä. Vihaan kesää. Vihaan kaikkea sitä aikaa, kun pitäs olla hengissä ja hereillä ja kaikki muutkin on. Mä en halua. Mä haluan että kaikki käy takas talviunille ja katselee vaan omaan napaansa omassa kolossaan. Mä en halua, että maailma herää, halalaillaan ja hengaillaan. Mä en halua, koska mä en ole osa sitä.
Mä vihaan sitä, että olen niin helvetin juureton. Vihaan, että mut on kiskottu juuriltani liian monta kertaa, enkä ole osannut koota niistä juurten rippeistä minkäänlaista verkostoa. Mä vihaan, etten osaa edes luusereille ja yksinäisille tarkoitetuilla tukisivuilla tuoda itseäni julki niin, että tuntisin olevani osa muuta luuseri laumaa. Mä vihaan tätä koko elämää ja jos ei olis pakko eläää tätä, vaihtaisin itseni pois: toiseen, parempaan.
Mä en jaksa tätä. Mä en käsitä, miksi aina käy näin. Miksi aina kaikki menee jotenkin niin pieleen, etten ole osa koskaan mitään kokonaista. Mut liitetään sinne tänne silloin tällöin, mutten ole kenellekään ykkösprioriteetti, en se tärkein, en korvaamaton. En edes omalle miehelleni, joka ei mitenkään pysty jakamaan tätä mun pahaa oloa siitä, etten halua vain olla. Sillä on sen oma sisäinen maailmansa, se on lunnostaan erakko joka nauttii omasta seurastaan ja siitä, että sillä on koko maailma opittavana. Mä en taas pysty jakamaan sitä, miten ketään voisi kiinnostaa se, mitä tapahtui miljoonia ja troiljoonia vuosia sitten kun maailma on NYT ja TÄSSÄ. En pysty jakamaan sitä iloa, jota hän kokee, kun oppii jotain uutta: maailman kaikkeudesta, solu biologiasta, suuresta kokonaisuudesta pienimpään mahdolliseen. Mitä sillä tiedolla tekee? Ei mitään.
Joskus mä mietin, että hankin salaisen rakastajan. Ihmisen, josta en kerro kellekkään, joka on mun salaisuus, joka on halukas viihdyttämään mua, jakaa samoja asioita mun kanssa. On kiinnostunut siitä, että maailma on NYT. Mitä tapahtuu nyt, ei enää koskaan palaa. Ja tätä menetettyä aikaa ei voi korvata.
Mä vanhenen. Mä menetän koko ajan, mutten saa mitään.
Eilen istuin bussissa ja ajoin sen sairaalan ohi, jossa olen ollut suljetulla useamman kerran. Mietin, että mikä mut sinne vei ja miksi se silloin tuntui niin oikealle. Nyt kavahdin sitä ajatustakaan, että joutuisin sinne. Ahdistuin entisestäni. Siltikin muistan, että silloin tunsin olevani osa jotain kokonaisuutta. Olin ihmisten kanssa, jotka tunsi samoja juttuja kun minä, jotka pystyi jakamaan mun kanssa tän maailman ahdistuksen. Miten sitä haluaa pois ja silti jäädä. Miten sitä vaan jää ja ahdistuu.
Ei kaiken tarvii pyöriä mun ympärillä, en mä sitä halua. En halua olla jokun keskipiste, jota kaiki katsoo kun sirkusapinaa. En halua olla muita parempi, jalustalle nostettu.
Ja en vaan osaa selittää miten paljon mua ahdistaa. Miten paljon musta tuntuu sille, että mä hajoan ihan just. Olen eksynyt ja en tiedä mitä tehdä. Vihaan tätä elämää näin, mutten jaksa taas kerran alkaa rakentamaan sitä uudelleen.
Vihaan viikonloppuja, lomia ja vapaita. Vihaan niitä päiviä, kun mun kalenteri ei sanele mulle missä pitää olla ja monelta.
Mä olen vain ihan helvetin rikki ja loppu ja olen totisesti kaivanut taas esiin sen taidon kuinka valehdellaan.
Kommentit