Huomaan täällä olleen elämää, kiitos kovasti kaikille.. kommentoin alas.. tän postauksen haluan pyhittää marinalle ja valittamiselle.

Ja sille, että mua masentaa aivan mielettömästi.

Koko maailma tuntuu niin saatanan pimeelle taas ja mietin vaan koko ajan, kuinka surkee olo mulla on ja kuinka surkea mä olen. En tiedä olenko väsynyt, en tiedä miksi olen jos olen. Sen vain tiedän, että maailma on mustenemassa ja mieliala laskee kuin lehmän häntä koko ajan...

Syy voi tietysti olla se, että vain otetut lääkkeet auttavat.. mutta mä en todellakaan haluaisi syödä niitä lääkkeitä, enkä ainakaan lopun ikääni.. Joku tohtori joskus sanoi, että vuosi on syötävä.. Vuosi venynyt jo ..keväällä 6-vuodeksi... mitä hittoa mun aivoissa oikein tapahtuu, ja miksi??? Miksei mun serotoniinit ja ties mitkä muut välittäjäaineet voi toimia normaalisti? 

Ja tää ihan loputtoman tuntuinen yksinäisyys on kamalaa. Ihan sama, kuinka paljon ihmisiä mun ympärillä on, mä tunnen silti itseni varsinaiseksi Nyytiksi.. Lohduttomaksi ja hyvin, hyvin surulliseksi ja hyvin, hyvin, hyvin yksinäiseksi.. Mä en kuulu mihinkään, mulla ei ole omaa ryhmää..olen kuin mikäkin irtokelluke aavalla merellä..täysin irrallaan..

Ja kukaan, ei kukaan, tunnu ymmärtävän mikä mun on. Miten sitä kukaan voisikaan, kun en itsekään. Mies katsoo aivan avuttomana mua, kun itken ja en anna sen halata. Kun en mä osaa sanoa, mikä mulla on. Ja kun mä yritän, mä selitän ja selitän, mutta se pointti jää aina ihan irralliseksi, kun ei tätä oloa saa laitettua lauseeseen.. Ei edes kokonaiseen 1000 sivuiseen opukseen..

 Eikä tää itku lopu.