En minä mihinkään kirjakauppaan saakka päässyt..huusholli on koskematon ja yöpaitakin vielä päällä - ihanaa olla lihavaaa? No ei vais, noilla asioilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta mua ei vaan huvita. Ei huvita mennä tehdä tulla olla. Haluan vain ton OLLA osuuden. Ihanaa maata laakereillani ja rakastaa hiljaisuutta. Mieskin minut "hylkäsi" ja lähti harrastuksensa pariin..

 

Mietin omaa painoani. Ja sitä, kuinka musta tuli minä? Tän kokoinen.

Aikoinani, kun menin naimisiin ensimmäisen kerran, sain häiden jälkeen kuulla exäni enontaisedän kysyneen vallan julkisesti miten morsian onkin noin hemmetin iso iita... Luoja sen miehen hengelle, etten moisia kuullut hääpäivänäni, joka oli aikalailla täydellinen..nyt mennyttä, mutta mitä siitä. 

Mutta tänään törmäsin tuohon hääkuvaani ja hämmästyin katsellessani sitä, että olen todellakin ollut aika norsu.. mutta miksi?

Jo todellakin auvoisella kasikyt luvulla muhun alkoi salakavalasti kertyä ylimäärää ravintoa - miten, en tiedä. En usko, että alle 10-vuotiasta voi vielä syyttää omasta ruhostaan..

Mulla on kaikkiaan 5 sisarusta - uskokaa pois, kaikki muut ovat hyvinkin normaalipainoisia..miksi minä lihoin? Söin kolmen edestä? En tietääkseni. Samoja ruokia ja samoja juomia sain kun sisarukseni, liikuin myös suhteellisen paljon... mutta silti minä lihoin. Terkkarit koulussa ihmetteli moista ja soittelivat kotiin tentatakseen syömisiä.. mutta mikään ei muuttunut. Pieni pullukka olin jo 1-vuotis kuvassa, mutta se varmasti aika normaalia.. eskari kuvassa olenkin sitten jo Iso Tyttö. Ja sama linja jatkuu joka luokkakuvassa...

Uskon, etten olisi ehkä päässyt niin lihomaan, jos olisin saanut painooni apua jo lapsena. Nuoruudessa se masensi mut, eristi mut ja erokoitti mut. Ei läskin kanssa voi kaveerata teini-iässä - ainakin sille se tuntui. Asuin vielä aikalailla tylsässä paikassa, joten mun elämä koostui pala palalta itseni ympärille rakennetusta muurista. Muurin sisällä mun viihdykkeitä oli mun lemmikit, rööki, kirjoittaminen, itsetuhoisuus (erityisesti viiltely ja itsensä kiduttaminen erilaisin mielikuvin ja teoin), musiikki ja suklaa. Söin uskomattomia määriä suklaata samalla kun kidutin itseäni ruuatta ja jumppasin hulluna ja juoksin polveni kipeiksi... Jotenkin se kaikki oli vaan sellainen sekasotku. Tulin kiusatuksi koulussa, verratuksi laihaan ja kauniiseen siskooni ja eristyin entisestäni. Koko maailma koostui jossain vaiheessa pakko ylösnousuista ja pakko koulussa käynnistä, juoksemisesta ja suklaasta. Loputtomista kyynelistä ja raivonpuuskista. Empä mä osannut kelleen kertoa, mille tuntuu. Ja eipä mulla ollut ketään, kuka kuuntelis. Tähän kohtaan on pakko sanoa, että mulla on mun isään hyvät ja lämpimät välit, mutta ne eivät kohdanneet teinivuosina yhteen..

Muutin nuorena pois kotoota, kauas kauas koko kotikaupungista ja kaikista jotka sinne liittyi. Vahvistin itseäni omalla tavallani ollessani poissa silmistä ja poissa mielestä - tosin en edelleenkään voi olla kotikaupungissani hyvillä mielin, enkä ainakaan mene siellä minnekkään jos ei ole aivan pakko.. Mieluiten väittäisin, etten koskaan ole sieltä kotoisin ollutkaan.

Opiskeluvuosina mun paino ensin pysyi kohtuu kurissa, sain putoamaankin ison määrän ja olin itseni mielestä ihan jees - hieman paksuhko, mutten todellisuudessa mikään megaläski, BMI oli 31-32..Se, minne nyt tähtään....

Aloin lihomaan vasta tavattuani exäni ja kaiken sen keskellä mitä meidän suhteessa tapahtui, mitä mulle tapahtui mun omassa elämässä ja kropassa.. ja lihoin, lihoin ja lihoin... masennuin, olin työpaikallani ..kiusattu..en sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta mua aliarvioitiin, väheksyttiin ja kohdeltiin joidenkin osalta kun koiraa.. en kuulunut porukkaan.. jäin saikulle, kun sain niin kamalia paniikkikohtauksia että pelkäsin todella kuolevani niihin.. ja sitten menikin vuosi ja reilu, kun makasin vain himassa ja söin makeaa..

Vasta 2006 todella heräsin siihen, kuinka helvetin onneton tapaus mä olen ja kuinka pahoin mä voin.. tein radikaaleja muutoksia ja vielä nytkin niiden siivet kantaa... Niin moni asia on muuttunut mun pään sisällä ja niin moni asia on vahvistanut mua ihmiseksi, joka nykyään olen. Epäilen, pelkään, kyseenalaistan..mutta uskallan silti toivoa, olla rohkea ja luottaa - luottaa siihen, että selviin ja jaksan, pääsen eteenpäin.