Minä olen Ei kukaan. Täysin yhdentekevä ihmisen kuvatus, jolla ei ole mitään virkaa tai merkitystä kenellekään. Täysin merkityksetön. Jos nyt kuolisin, ei kukaan enää muistaisi mun nimeäni huomenna. Että olisin ollut olemassa. Kuvien kohdalla mietittäisiin kuka tuokin on.

Laihtuminen ei todellakaan tee ketään onnelliseksi. Mun piti laihtua yli 60 kiloa tajutakseni tämän ja tää surun tunne on pohjaton. Mä en ole yhtään sen parempi ihminen kuin ennenkään. En yhtään sen kauniimpi. Suositumpi, halutumpi tai mitään. 

Jos olisin takaisin lihavampi, voisin ainakin sen syyn taakse vetäytyä suremaan tätä omaa oloani ja miettiä, miksi olen niin saatanallisen yksinäinen.

Toivoisin itseasiassa olevani kuollut ja jos tietäisin kuinka sen täydellisimmin voisin alta pois hoitaa antaisin vain mennä. Mutta en tiedä. En tiedä onko mun kokoisille arkkuja? Jaksaako mikään taho kantaa mua kuolinpaikasta ruumishuoneelle? Enkä todellakaan halua olla ruman näköinen kuollessani. Todella säälittävää. Mutta silti istun ja tuijotan puidenlatvoihin ja toivoisin todellakin olevani kuollut. 

Se riski on, että kuolleetkin tuntee jotain? Tunteeko ne vai onko se sitten ikuinen hiljaisuus ja pimeys vai mitä? Inhoon kaikkea tuntematonta. Sekin vielä. 

Mies käskee syödä lääkkeet, mutta mä tiedän, ettei ne vie tätä oloa pois. Ne turruttaa sen ja saa aikaan valheellisen OK olon, mutta sitten tää tulee taas ja hukuttaa.

Olen ajatellut, että voisin lopettaa puhumisen kokonaan. Kysyttäessä yksinkertaisiakin asioita en saa sanaa suustani. En pysty vastaamaan ja yleensä en edes halua. Haluan puhua vain eläimille, koska niiden kanssa ei joudu keskutelemaan. En kestä keskusteluja enää. On liian hankalaa vastata ja vielä hankalampaa on yrittää olla mielenkiintoinen ja kiinnostunut toisesta, kun päällimmäinen ajatus itsellä on koko ajan, että olen saatanallisen tylsä ja turha ihminen.

Terapeuttini aikoinaan sai mut sanomaan, etten mä oikeasti toivo kuolemaa vaan sitä, että paha olo loppuu. Asia voi olla hyvinkin noin, mutta toisaalta taas kuolema on parempi: se on pysyvä olotila. Pahanolon loppuminen on aivan tyhjänpäiväistä, koska se tulee aina takaisin. Aina ja joka kerta.

Varmasti mun masennus on kroonista ja varmasti mun pipopäisyys olisi hoidettavissa niin, että elämä olisi vain tasaista matkaa.. ei ylämäkiä, ei alamäkiä. Ei mitään kuin kellon mukaan eloa ja kuolleita tunteita.

Toivoisin joutuvani taas suljetulle, koska siellä tiedän olevani turvassa omalta itseltäni ja täysin eristettynä kaikesta ja kaikista, jos itse niin haluan. Siellä voi olla tavoitettamattomissa ja yksin. Voi olla puhumatta ja istua vain tuijottamassa seinään. Voi täysin apaattisena polttaa röökin toisensa jälkeen ja tuntea olevansa täysin turta. 

Oikeastaan mä inhoan ihmissuhteita. Inhoan, etten mä voi kontrolloida kaikkea ja kaikkia. Inhoan, että jollain muullakin on avaimet mun sisimpään ja inhoan sitä, miten helppo toista on satuttaa.

Inhoan, että olen joskus menneisyydessä luopunut mun parhaista ystävistä ja inhoan sitä tietoa, etten enää koskaan pysty saavuttamaan samanlaista yhteyttä ja välitöntä yhteisymmärrystä ja samojen asioiden rakastamista. Jouduin luopumaan, luovuin. 

Ja sekin ihminen, jota luulin todellakin hyväksi ystäväkseni, ei sitä olekaan. Ei hyvä ystävä kohtele toista näin. 

Mutta mitäs siitä.. sehän olen vain minä. Ei kukaan.