Huh hellllettä. Meillä on kotona reilut 30 astetta ja ilma ei liiku mihinkään vaikka kuinka on ikkunaa ja ovea auki.. ei saa kunnon läpivetoa aikaseen ja kämppäkin on auringon puolella.. hoh hoh... suihkua, suihkua ja lisää suihkua! 

Tulin eilen myöhään takas reissusta ja jo kaipaan takas rannoille ja mun ystävän parvekkeelle, joka on avo parveke, varjossa ja siihen sopivasti aina käy pieni tuulenvire. Siellä tuli istuttua pitkät hetket ja juoruiltua.. Lasten kanssa käveltiin pitkin ja poikin, oltiin puistoissa, piknicillä ja leikittiin kaikenlaisia leikkejä.. Ihanaa oli - mulla on aivan huippu kummikakaroita.  

Omaa (tulevaaa?) äitiyttä tuli taas mietittyä olan takaa. Ja olin aika yllättynyt, kun nostin asian kotona esiin, että mieskin oli pohdiskellut perhejuttuja mun poissa ollessa.. Mielenkiintoista.. Mutta siltikään, en koe olevani valmis siihen rooliin vielä. Toisaalta taas: siihen kasvetaan? Väittävät viisaammat. Mä kai odotan sitä VauvaKuumetta. Että kaikki pienet pulloposket alkais hellyttämään mua ja ihastelisin sydän pakahtuen pieniä sukkia ja tutteja ja koe ajelisin vaunua ja imetystyynyjä... Ei ole sellaista näkynyt vuosiin... joskus kävin sen läpi, mutta se siitä..

Tuleeko sitä enää? Ja onko se edellytys sille koko puuhalle? Voiko oikeesti olla valmis äidiksi, jos ei tunne minkäänlaista (juurikaan..) viettiä sinne suuntaan ja ole innoissaan koko puuhasta? Suurin kysymys mun päässä on koko ajan, että entäs jos mä en pärjääkään sen pienen ihmistaimen kanssa, tai entäs, jos mä en rakastakaan sitä? Jos mä vihaan sen kirkumista ja se vihaa mua koska mä en osaa rakastaa sitä? Onko se vakio, jonkinlainen sisäisesti asennettu juttu se Äidin rakkaus??

Ystäväni ei ole ns. klassinen Äidillinen Äiti. On itseasiassa hyvinkin kyyninen ja jalat jopa hiukan mullan alla ennemmin kuin pelkästään maanpinnalla..  Ja voi tunnustaa, että jos hän olisi tiennyt mitä kaikkea muksut mukanaan tuo, olis miettinyt kahdesti.. Mutta silti tiedän, että ystäväni kuolis muksujensa puolesta ja rakastaa niiden jokaikistä hengenvetoa kun omaansa. Mä kelaan koko ajan, että se on just sellainen äiti, kun mä itse haluaisin olla. Tervejärkinen, maanläheinen ja aito: tunnustaa huonot hetket, tunnustaa karjuvansa muksuilleen ja käskemään niitä likipitäen painumaan nevadaan.. Itseasiassa mulla on kaksi hyvin tuon tyylistä äiti kaveria ja ihailen molempia suuresti. Kadehtittavia on ne äidit, jotka ei kilju muksuilleen koskaan ja ovat aina johdonmukaisia ja loputtoman kärsivällisiä.. 

Huh. Tän asian pohtiminen on todella rankkaa. Mä en halua kuulla, että susta TULEE hyvä äiti. Mä haluan kuulla, että musta todennäköisesti voisi tulla ihan jeees mama KOSKA .. miksi?? Perusteluja. 

No jaa.. tää tästä. Vauvakuumetta odotellessa, painoa pudotellessa (huh, maanantaina 9 kk leikkuusta ja tän viikon ruokailut on olleet sitä sun tätä...) ja elämää elellessä.. Katsotaan, minne päädyn.

Maanantaina tosiaan on 9 kk päivä ja reissukissa on syönyt hiilaria hiukka liikaa.. sipsejä suolan tarpeeseen rantsussa, suolakurkku-metukka ruikkareita, muksujen kanssa leivottuja pullia.. PASTAA. Tuntuu, että olen syönyt paljon, koska olen puputtanut koko ajan jotain.. maanantaina vaaka kertoo totuuden.. pieniä määriä usein voi tuntua hirmuiselle ahmimiselle, kun ei kirjaa.. muistaa vaan, että justhan mä jotain söin ja nyt taas...

Menenkin kaiveleen suolakurkkua ja kylmiä kevyt nakkeja kaapista.. on nälkä ja noi maistuu näin helteellä erittäin hyvin. Nam.