tuli vaa'alla, ja olen toooosi iloinen, että tää tuntus taas jotenkuten liikkuvan eteenpäin tää projekti.. ehkä todella tätä menoa olen kesäksi tavoitteessa: 83 kilossa. Vaikka.. jussiksi. Tai jotain. Ei se niin päivän päälle ole, kunhan etenis ees hitaasti tää alaspäin meno. 

 

Ihana perjantai on tänään... vaikka oon ollut melkeenpä koko viikon saikulla, niin silti tuntuu, että otti tää päivä koville. Mukava päivä, ei siin mitään, mutta jotenkin semmoinen pikku väsy vaivaa. Tänään - ihme kyllä - koti-ilta. En muista koska näin olisi ollut.. Huomenna suuntaan taas sosialisoimaan.. mä en kestä ees ajatusta siitä, että olisin kotona koko viikonlopun. Hui karmeeta. Mikä on toisaalta tosi surullista....aina ei ollut näin... mutta asiat muuttuu..parisuhteet muuttuu... Ihmiset muuttuu.. Tosi moni asia on muuttunut.. Ja kaikki ei parempaan suuntaan.. Toiset asiat kyllä, muttei kaikki.

 

No se siitä.. olen jauhanut noita asioita kohta taas vuoden päivät terapiassa, jotenkin tuntuu et oon tosi loppu niiden takia. Vie ihan liikoja energiaa tälläinen, ettei ole onnellinen, vaikka pitäisi, ja sille asialle pitäisi jotain tehdä, mutta ne teot tuntuu itsekkäiltä ja vääriltä.. Yritä tässä sitten olla. 

 

Tässä päivänä eräänä, näin asiasta toiseen hypätäkseni, puhuin facessa erään ihmisen kanssa tästä leikkausasiasta. Hän on harkinnut tätä samaa, pidempäänkin, ja nyt laittanut pyörät pyörimään. Onnittelin häntä siitä: uskon vakaasti, että se on yksi hänen elämänsä parhaita päätöksiä. Omassani se on ollut; tiedän välttäneeni monet terveysriskit (joista osasta oli jo ensioireita; verensokerit -paasto sellaiset- oli 6.9 pahimmillaan!!) ja psyykkisestikin voin paremmin. Mutta se, mikä jäi meidän keskustelusta mieleen myös oli tämä, että hän kokee peilistä katsottuna olevansa ihan jees, mutta että valokuvia katsellessa se totuus ikäänkuin hyppää silmille ja paljastaa kaiken. Itse muistelen joskus, jossain välissä, miettineeni samaa... Olin silloin kyllä paljon kevyempi kuin painavimmillani, mutta kuitenkin.. Valokuvat oli se totuuden torvi, peili "valehteli". Ilman peiliin katsomista toki omat läskini näin ja tunsin ja tunnustin, mutta se omakuva oli silti todella häilyväinen. Aloin sitten miettimään, että niin olen monen ihmisen kuullut sanovan, että "Kun näin sen ja tän valokuvan, tajusin, kuinka lihava olenkaan." Tai että on ylipainoinen. Ja näyttää sille. Vaikka tuntisi, ettei ole. Mikähän tässäkin on? Peili ei kerro totuutta, vaatekaupassa ei huolestuta, mutta valokuvat saa shokkiin? Vaa'alla käynti tietysti myös herättää monet: minut se herätti, kun vaaka antoi erroria. En uskonut että voisin olla NIIN helvetin lihava. Punnitus muualla karisti loputkin rähmät silmistä: tajuttuani, että olin jotenkin salakavalasti päässyt lihomaan 183 kiloiseksi. Salakavaluus: vaa'an välttely useamman vuoden ajan. Joustavat vaatteet. Kieltäminen, ettei muka mässäile ja istuu perseellään vaan, eikä liiku minnekkään.... Hirvitys, niitä aikoja. 

 

Nyt (onneksi) olen kriittinen peilikuvastani. Valokuvista taas näen nyt jotain, mitä ei peilissä näy. Peilissä on nyt se lihava nainen, rumakin vielä, mutta valokuvissa on ei niin lihava, eikä niin ruma nainen. Mietinkin joskus, kuka tuo ihminen on? Hämmennystä myös tuo se, ettei se valokuvien ihminen ole aina se isoin niissä. Tai että se näyttää normaalille ihmiselle muiden joukossa. Miten asiat onkaan kääntyneet päälaelleen: ja olenko siitä tyytyväinen? En osaa olla. Tunnen itseni edelleen lihavaksi, vaikka järki ja muut sanoo, etten ole lihava - olen kyllä ylipainoinen, lievästi!, mutten täytä lihavuuden kriteereitä sitten kuitenkaan. Toivottavasti jonain päivänä vielä voin katsoa sekä peiliin, että valokuvia, ja nähdä niissä sen saman ihmisen.. 

 

...vaikka aina on niitäkin kuvia, jossa nyt vaan näyttää kamalalle.. huono ilme, huono asento, huono kuvakulma... Elämä on. :D

 

Hyvää viikonloppua kaikille.