Tajusin aivan yllättäin, kuinka lähellä loppuvuosi taas onkaan.. Ja jäin taas miettimään, että minne nämä vuodet katoaa? Koska tuntuu sille, että ne vain tulevat ja menevät ja kaikki pysyy jokseenkin ennallaan ja silti kaikki muuttuu koko ajan... Tästä vuodesta voin sanoa samoin.. Paljon on muuttunut, ja silti se on sitä samaa, jo kertaalleen, tai useaan kertaan, koettua elämää. En nyt ala sen kummemmin analysoimaan kaikkea, mutta lähes joka elämän alueella on jotain: terveys, talous, parisuhde, työt, ystävyyssuhteet.. Perhekin.. 

Mutta pointti oli, että vuosi lähenee taas loppuaan, joulu tulee ja uusi vuosi... Joulua en voi sietää, enkä aio tänä vuonna sitä oikeastaan edes juhlia. Pysyn kotona. En syö jouluruokia. En osta lahjoja. Saunon. Polttelen kynttilöitä. Juon litroittain teetä. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. Nukun hyvin. En stressaa mistään. Käyn haudoilla kynttilämeressä kävelemässä, sekä tallustan (toivottavasti hyvässä ilmassa) joen vartta... Keskityn vain niihin asioihin, joihin ITSE haluan. Monet monet joulut viimeisen kymmenen vuoden aikana olen stressannut itseäni henkihieveriin lahjojen ja muun hässäkän kanssa ja joulun tullen olen ollut uupunut, itkuinen ja ahdistunut. Ei siis sitä tänä vuonna. Varmaan asennevikakin, mutta se olen minä. Ostelen mieluusti lahjoja läheisilleni, mutta lahjat eivät vaadi mitään juhlaa ympärilleen.. Yllätyslahja ilahduttaa ainakin minua eniten. 

Ensi vuoden kuvioita olen miettinyt, päässäni niitä edes takas käännellyt ja pohtinut.. vatvonut ja ajatellut.. Työkuviot pitää laittaa uusiksi, ja epäilen, että myös muita suuria muutoksia on tulossa. Saikkuni loppuu vuoden loppuun, enkä todellakaan halua sitä joutua jatkamaan. Haluan työhön, jossa pystyn olemaan ilman liikoja paineita, työhön, jossa viihdyn ja ennenkaikkea työhön, josta nautin. Työ minulle ei ole vain keino ansaita rahaa: raha ei ole riittävä motivaattori, että voisin tehdä melkein mitä vain, koska siitä maksetaan. Ei ikinä, en minä. Jos en voi töissä hyvin, en voi muutenkaan hyvin. Menee unet ja tulee ahdistus siitä, että sinne pitää mennä. Töihin on kiva mennä, jos sinne ON kiva mennä.. Tyhjentävää. 

Painossa ei ole sen suurempia.. vaaka antaa lukuja parin kilon haarukalla edelleen.. maanantaina tuli uudet alimmat luvut, 91,8 ja BMI tippui perjaatteessa 29 puolelle, ei tosin tickerissä, mutta eiköhän sekin joskus vielä tapahdu. Iso juttu mulle, en koskaan osannut ajatella sinne saakka pääseväni. Ja kun sinne pääsen, ei takaisin ole kipuamista: sen verran alaluvuille pitää tavoitella. Otan uudet mitatkin itsestäni.. heinäkuulta on lanteilta lähtenyt 4 senttiä, rinnanympäryksestä 3, rinnan alta 1,5 ja vyötäröltä 2,5.. reidetkin on hiukan timmeytyneet 1-1,5 sentillä, mutta alleista en enää saa mittaa.. plaah.. vaan ei sen ole niin väliä: isot ne on, ROIKOT on, ja vaativat kyllä leikkauksen.. jonka aion saada aikaiseksi asap. Yksityiselle se lie menee, jollen saa sitten toivottavasti tulevalla plastiikkakirugian arviokäynnillä jotenkin niitä puhuttua mukaan mahdolliseen operaatioon.. 

Mutta eipä tässä tällä kertaa muuta... väsyttää edelleen hirveesti, ja odotan perjantaita, jolloin saan ekan vitamiinishotin lihakseen.. ties miten hyvin saan voimani takaisin, ties vaikka piankin.