Olen niin äärettömän turhautunut, surullinen ja raivoissani ja itkuinen ja kiukkuinen ja en edes osaa sanoa näitä kaikki ajatuksia ääneen. En tiedä kaikkia syitä miksi, osan tiedän, osan en.. haluan huutaa koko maailmalle, haluan kysyä ja saada vastauksia. Haluan sanoa, miten pettynyt mä olen ja miten pahalle musta tuntuu.... Mun mielestä koko maailma on täysin paska paikka, tänään, eilen..toissapäivänä, viime viikolla ja huomennakin varmaan.. ja ties kuinka pitkään. En tiedä mistä aloittaa, en tiedä mihin lopettaa.

Mä en ymmärrä, etten ole kenenkään luottamuksen arvoinen. Mä en ymmärrä, että ihmiset, keitä itse pidän läheisinä eivät sitä sitten olekaan. Mä en tiedä, miten mä aina onnistun olemaan tälläinen ja miksi ihmeessä en koskaan ole sellainen, kun mun ilmeisesti pitäs olla?

Lähipäivinä olen ollut niin valmista kauraa jo mullan alle. Mä en näe mitään tarpeeksi pätevää syytä, että jaksaisin taas olla ja tapella läpi tän elon. Olen täysin henkisesti yksin, enkä osaa päästää ketään liki. Mies kysyy, mikä mun on, mutta en tiedä miten sen sanoa. Ei mikään, vastaan. Ja itken.

Ja itken. Ja itken. Ja itken.

Itken niin kauan kunnes en enää kunnolla saa henkeä. Kunnes mun päätä särkee niin, että pelkään saaneeni aivoverenvuodon. Kunnes se sitten lakkaa ja totean, etten olekaan saanut ja toivo kuolmisesta sammuu. Mun päässä on sellaisia ajatuksia, että olisi taas vissiin terapeutille asiaa. 

Mä en tiedä, miten mun elämässä asioiden tulisi olla, että olisin onnellinen.

Onnellisuus on yliarvostettua ja se lähtee kuulemma pienistä jutuista. Mä olen juttu sokea ja odotan aina jotain enemmän.

Mä sain raivarin tänään, koska olen liian pieni farkkuihini. Siis liian pieni, jotta ne pysyisi tai istuisi kauniisti mun päällä. Mä olen taas laihtunut yli mun vaatteista ja vaikka sen pitäisi olla pelkkää positiivista, se ei ole. Mua ahdistaa ja masentaa. Mä en jaksa koko ajan ostaa vaatteita, mä en jaksa todeta, että olen liian lihava siihen ja tähän ja tohon. Ja koko asia vaan ärsyttää mua ihan saatanasti. Mä en ole sinut kroppani kanssa ja sen muuttuminen ottaa koville - pidän itsestäni enemmän pienempänä, tiedän sen, mutta tää välivaihe on ärsyttävä ja turhauttava ja en jaksa tätä.

Mä en jaksa tätä siksikään, että kaikki maailman muut naiset tuntuu olevan raskaana. Kaikki. Kaikki. Kaikki. Pelkkiä oksentavia pallomahoja jokapuolella ja masuaan silitteleviä hangon keksejä.... Mua ahdistaa kaikki vauva jutut. Mua ahdistaa puhua niistä, mä haluan ja en halua. Haluan oman vauvan, haluan olla raskaana ja haluan olla Äiti, mutta samalla en uskalla edes haluta niistä mitään, kun muistan vanhastaan, kuinka se joka kuukautinen pettymys söis mua sisältä enemmän ja enemmän koko ajan ja joka kerta.. Kuinka mä aloin karttaa ihmisiä, perheitä, lapsia...raskaana olevia, sitä suunnittelevia.. kaikkia. Käperryin omaan kolooni kysymään MIKSI. Viisi vuotta ja ylikin - tuloksena ei mitään. 

Mies sanoo, että meidän aika on sitten kun aika on oikea. Kun mun paino on tippunut niin, ettei raskaana olo ole suorastaan hengenvaarallista. Kuinka oikea aika on sitten, kun me päätetään niin. Mutta kun mä en halua päättää. Mä en halua uskoa, että on se muka oikea aika jolloin naps vaan mun munasarjat alkaa sylkemään kehityskykyisiä munasoluja ja plops vaan mä raskaudun kun taikaiskusta. Teissä ei ole mitään fysiologista vikaa, kertoi lääkäri vuosia sitten. Exän simot ei olleet huippukamaa, mun painokin oli liikaa..olin silloin paljon lihavampi kuin nyt, ainakin 20 kiloa. Mutta silti. Mä en uskalla toivoa, että mä koskaan saisin olla raskaana.. 

Mies sanoo, että sitten me mennään lääkärille ja saadaan toivottavasti apua. Mutta kun mä en halua lääkärille. Mä en enää vaan jaksa sitä. Mä en halua taas kuulla, ettei mussa ole mitään vikaa.. muuta kun toki se, etten tule raskaaksi. 

Ja mun mies..se ei vaan tajua. Ja mä en osaa selittää. 

Miksi sellaiset ihmiset saa lapsia, jotka eivät ole siihen valmiita?? Tai jotka eivät edes halua saada lapsia ja pamahtavat silti raskaaksi? Miksi maailmassa on niin paljon lapsia vailla vanhempia, kotia? Mikä helvetti tän koko maailman tarkoitus oikeen on???

Haluan vaan käpertyä pienimpään mahdolliseen tilaan, kääriytyä tiukimpaan mahdolliseen huopaan ja jäädä sinne. Kukaan ei mua kaipaa, mä en ole tärkeä kelleen..en ole korvaamaton millään tavalla.. ja teen aina kaiken väärin - jotenkin vaan aina onnistun siinäkin.. Haluan vain olla ja itkeä, ja odottaa, loppuuko tää itku koskaan.