Tunnen itseni mahoksi. Lapsettomaksi ikälopuksi. Jolla ei ole toivoa.. ja samaan aikaan koko äitiys ajatus on liian ison tuntuinen pala haukata.. niin iso ja niin ..lopullinen. Kuka sen lapsen hoitaa jos mä en osaa/pysty/kykene? Jos mä en sit haluakkaan sitä lasta? Jos mä en voi saadakaan lasta?? Inhottavaa, kun koko elämä menee solmuun tuota pyöritellessä... tuntuu, että kaikki muut, vaan en minä...Ketään sormella osoittamatta, jokainen lapsi on lahja - jota joko arvostetaan tai sitten ei.. mutta silti. Osalle se on helppoa, osalle niin vaikeaa, ettei sitä koskaan tapahdu.

Tiedän, etten saisi masentua, kun muut.. ei se MULTA ole pois.. ja vaikka kuinka iloinen olen vauva-uutisista aina, niin joskus se silti sattuu ja syvälle.. varsinkin, kun sitä ajattelee hetken. Hetken päästä se sitten jo menee ohi.. 

 

Hetki ei ole vielä mennyt... ei ihan vielä. Ehkä jo huomenna. Kunhan pääsen masennusfiiliksestä yli.

 

Miehen kainalossa oli hyvä itkeä, suunnitella omaa elämää ja miettiä syitä ja seurauksia kaikkeen.. jokainen tavallaan, omalla ajallaan, aikanaan..

 

Masentaa, itkettää ja samaan aikaan olen iloinen..

 

Ja en ole...

 

Ja olen.

 

Ja en... elämä on vaikeaa. Monesti. Joskus. Yleensä silloin, kun sitä vähiten kestäisi.

 

 

Mutta elämä menee eteenpäin.. joskus vuosien päästä mäkin saatan saada arvonimen Äiti.