Käyn itse aina täällä välillä lukemassa omia juttujani ja miettimässä mitä uutta sanoisin.. Viimeisimmästä kirjoituksestani on aikaa, ja sen jälkeen onkin sattunut ja tapahtunut... viimeisten kirjoitusteni jälkeen...

Olen...

-Muuttanut yhteen nykyisen avomieheni kanssa

-Mennyt kihloihin

-Ollut raskaana ja saanut keskenmenon 

-Sairastanut toistamiseen kesäkuisen mysteerisairauteni, jolle heinäkuussa annettiin diagnoosiksi kaiken muun tutkitun jälkeen aliravitsemus!!! 

-Lihonut jokusen kilon

-Aloittanut jälleen kerran laihduttamaan....

Mutta: tuo sairaus ja sen diagnosointi. Tutkittiin vaikka ja mitä ja mitään ei pystytty todentamaan... reumaperäistä, mitään tiettyä bakteeria tai virusta... oireet olivat infernaaliset kivut nivelissä, liikuntakyvyttömyys, kuume, turvotus (heinäkuussa paino nousi 91,3 kiloon...). Makasin toistamiseen sairaalassa vajaan viikon jakson.. siellä selvitettiin mun elimistiön tilaa ja löytyi sellainen vanha tuttu kuin anemia ja b-vitamiinin puutos.. ja uusi tuttavuus: prealbumiinien puutos ja siitä läimästiin mule eteen sanat ALIRAVITTU. Minä nauroin vedet silmissä sille: tälläinen punkeroko muka aliravittu... noh..joo. Elimistön albumiinitasot oli hyvin alhaalla vrs. normi prealb.taso ikäiselläni on 170-350, minun oli alle 60... Hb laski pahimmillaan alle 80.. sain ohjeet syödä, syödä, syödä... ja nyt marraskuussa testattuina hb oli (i.v raudan ja pillerikuurien jälkeen) 128 ja prealbumiinit 220 :) Mutta olin päässyt huonoon jamaan, koska en syönyt hyvin.

Ja mikä tässä on vaikeuttanut tätä kaikkea on ollut hirveä stressi ja ahdistus ja tää mun psyykkinen kunto on heitellyt millä on suoraakin suorempi vaikutus syömisiin... 

Heinäkuun lopulla saimme tietää, että olen raskaana - täysin puuntakaa tuli se tieto ja jouduimme heti erityisseurantaan koska olin saanut hirveän määrän voimakkaita lääkkeitä sairaalassa.. ja koska elimistöni tila oli mitä oli. Olin hyvin onnellinen pikku ihmeestä... mutta hankaluuksien kautta ultrassa yhdeksännellä viikolla löytyi keskeytynyt keskenmeno... Voinette kuvitella mun tunteet: vuosien lapsettomuus ja sitten lopputulos on tuollainen.. Syytellyt kovasti itseäni siitä, että olen aiheuttanut vauvalle sen, vaikka tiedän, ettei keskenmenoa voi itse aiheuttaa.. mutta.. olemme H:n kanssa sitä mieltä, että uusi vauva on tervetullut koska tahansa - koska se koska tahansa sitten on... kuka tietää.. Minun taustallani se on kolmen vuoden päästä - tai kolmentoista... ei voi tietää...

Mutta sitä ennen: mitä kuuluu painolle? Voi ITKU!!!!

Olisin NIIIIIIIIIN halunnut sinne 83 kilon painoon... ja tänä aamuna paino oli 89.8!! Viikko sitten 86.7, eli 3,1 kiloa tullut viikossa: turvotusta ja omaa syytäni myös. Olen ihan hirveän väärillä syöntimailla: liikaa hiilaria, liikaa sokeria, liian vähän proteiinia, liian harvoin ruokailuja ja muutenkin ihan väärin koko elämä. Liikunta nolla ja voi elämä!

Tästä suivaantuneena tilasin itselleni nyt stepperin kotiin - sama kai se on mitä sitä tekee kun töllöä katsoo: vatkaako laitetta vai makaako sohvalla. Minä saan kyllä vatkattua sitä vehjettä, kun se on TÄSSÄ, eikä esim. kuntosalilla kolmen kilsan päässä. Ja ihan ulos pitäisi mennä kävelemään. Olen saanut aikamoisia paniikkikohtauksia ulkona hiljattain ja yksin ulos lähtö tuntuu tosi vaikealle.. mutta otin nyt silti tavoitteeksi ensi viikolle seuraavaa:

* Syödä 5*/vrk. Proteiinipainotteisesti. Lisää HeViä. Lisää vettä! Vähemmän herkkuja.

* Ulkoilla 3*30 minuuttia

* Steppailla 4*15 minuuttia + venyttelyt ja yläkropalle lihastreeniä 4*15  minuuttia

Pikku askelia. Kiloklubi sanoi, että tavoitepainoon 83 kiloa on matkaa 9 viikkoa. Höpönhöpön sanon minä: jos edes kesäksi olen siellä niin hieno homma. Mutta siis sitä kohden tässä lähdetään taas kulkemaan. 

Toki: olen saavuttanut ihan hirveästi jo :)  Mutta matkaa vielä on. Ja toki; minulla on hirveästi ylimääräistä nahkaa kehossa, yksi lääkäri näitä katseli ja sanoi, että 6-10 kiloa lähtisi jo näiden leikkauksilla..ja ravitsemusterapeutti sairaalassa sanoi kesällä, että LAIHTUA EI ENÄÄ SAA. Noh.. musta saa, nyt, kun tätä painoa on niin, että bmi on kuitenkin 29+.. Melkein siis merkittävästi ylipainoisen puolella. Yääh.

Mitäs teille kaikille muille kuuluu??? :) 

PS: tätä pitänee alkaa päivittämään useammin... :D 

Huomannut itsestäni sellaisen asian ja erittäin voimakkaan sellaisen. Oon mä sitä ennenkin miettinyt ja tuntenut, mutta nyt mentiin äärilaidasta yli ja kauas...

Olin tuossa sairaalassa vajaan viikon jonkun mystisen sairauden takia, jota ei tiedetä vieläkään, mutta jota yritetään selvittää. Mun koko keho muuttui kipeäksi, jokainen nivel turposi ja pahimmillaan en kyennyt kävelemään.. söin opioideja kipuun ja jos luulin leikkauksen jälkeisen kivun olleen kovaa, niin huhhahheijjaa, tää oli sitten jo infernaalista... mutta jokatapauksessa tuon kivun ja tuskan lisäksi mun keho keräsi sairaan määrän nestettä,  reilusti yli 4 kiloa... YÖÖÖK. YÖÖÖK. YÖÖÖÖK. Olin ällöttävä... ja olen edelleen turvoksissa, en niin pahasti, mutta silti...

Ja kuinka tää liittyy lihomiseen on vain ne numerot siellä vaa'alla... olin 84,3 ennenkuin sairastuin.. ja siitä paino kipusi 88,9 kiloon.. 

Kotiin tultuani olen ravannut vaa'alla.. tänä aamuna vaaka sanoi 86,7, eilen vielä 87,6..  Tiedän, että ne on vain nesteitä pääosin.. mutta silti musta tuntuu kun olisin feilannut pahasti ja saanut läskiä takaisin.. 

Toisaalta tämä ON hyvä, että mulla on se kontrolli, mutta samalla huono, koska huomasin heti inteinhon määrän nousevan kamaliin lukemiin ja mulla se vaikuttaa syömiseen, menee ruokahalu... pakolla syön, että pysyn tolpillani ja voin syödä lääkkeeni ilman pahoinvointia... 

Mietin, onkohan muillakin tälläistä, vai onkohan tää vaan mun psyykkisten sairauksien ja syömishäiriön tekemiä juttusia.. 

Nyt olen toivottvasti matkalla alaspäin.. osallistuin tyttöjen haasteeseen, 5 kiloa elokuun alkuun alkuun..vai loppuun.. mutta kuitenkin, aloitin sen painosta 85,1 eli sitten pitäisi olla 80,1 kiloinen... hiukka epäilyttää....

Henkistä tää on... tiedän järjellä, että olen laihtunut jo aivan huikean määrän, enemmän kuin kukaan tais olettaa, mutta silti... olen aikalailla lähellä normaalipainon rajaa, ja tätä ihoa on tässä liikoja... mutta mutta.... 

Puolikas saavutus ei riitä, mä haluan kaiken. 

Tuntuu, että tää matka on kuljettu jo aikalailla loppuun.. en ole vieläKÄÄN tavoitteessani ja samalla olen mennyt jo ohi monen alkuperäisen tavoitteeni... Mun kaikkein suurin tavoite oli päästä alle 100, 95 oli jo siellä aivan äärilaidassa, perällä, kaukana, tavoitettamattomissa.. Ja nyt olen kymmenen kiloa siitä melkein. Vaan matka jatkuu.. nuo viimeiset 2,1 kiloa saavat viedä vaikka sen kuuluisan hengen, mutta silti....

Elämässä on muutenkin tapahtunut niin isoja asioita, muutoksia, että olen ihan pyörryksissä ja siksikin mietin, että tämä blogi, jonka tarkoitus oli olla mun tuki, turva ja purkusatama tällä matkalla, voisi vaipua hiljaisuuteen, ja voisin aloittaa ihan muualla, ihan uuden, niinkuin uusi on elämäkin. Enkä puhu nyt vain tästä painonputoamisesta...

Mutta joo, nyt tulikin kiire lähtee liikkuun... terapiaan.. kiitos puhelimen kalenteri, joka muistuttaa mua silloin, kun en itse muista... :P

..ja kaikenlaisia muitakin ajatelmia, hajatelmia ja tuntemuksia...

Aloitus vaakanumeroilla: en ole käynyt kamalan useasti vaa'alla lähiaikoina, tänään kävin, ihme päivänä, ja turvoksissa ja 86,4 kiloa massaa on minussa... Hissukseen se siitä putoilee, oli jo jossain 85,5 kilon numeroissa, vaan kilon heitto sinne tänne minussa on normisettii. :) 

Mutta mutta... Olen joutunut tänä keväänä vain toteamaan, että elämällä on omituisia asioita olemassa minuakin varten... Isot muutokset tuntuu olevan ilmassa, ja en tiedä koska tää tapahtui, mutta jotenkin olen lakannut pelkäämästä sitä kaikkea. Kauan olenkin kököttänyt paikoillani, tyytymättömänä ja vain haaveillen siitä, että olisin joskus tasapainoinen ja onnellinen, ihmissuhteiden ja kaiken muunkin suhteen... Jossain kaukana tunnelin päässä pilkahti eräänä päivänä valo ja sitä kohden tässä tassuttelen.. Muutokset on pelottavia, mutta samaan aikaan.. en enää JAKSA pelätä. Jos ei ole hyvä siinä missä on, ja miten on, niin asioille kuulemma on syytä tehdä jotain, eikä vain kummastella ja odotella ihmeitä., 

Minä teen. Parhaillani. Koko ajan. Ja olen jo tehnytkin... Niistä kaikista kirjoittelen lisää, sitten joskus...

Tänä keväänä olen myös herännyt kuin jostain horroksesta. Ikäkriisikö herättelee vai mikä, mutta olen alkanut hölmösti hymyillen tuijottelemaan pieniä ihmisen alkuja. Vauveleita. Beebejä. Naperoita. Näen niitä, ja en voi kuin tuijottaa ja hymyillä. Meni piiitkä aika ennenkuin ymmärsin: tälle ihmisolennolle on iskenyt vauvakuume. 

Edellisestä onkin aikaa... luoja paratakoon, vuosia! Ja ne kuumeilut kaatuivat elämän realiteetteihin: siihen, että lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Jos siis saadaan. Me emme exän kanssa onnistuneet vuosien yrittelemisestä huolimatta saamaan aikaiseksi mitään tyhjää kohtua komeampaa... Kai katkeroiduin jotenkin.. ja annoin periksi. Luovuin siitä haaveesta, että MINUSTA voisi koskaan tulla Äiti. Nyt olen antanut itselleni luvan taas haaveilla... pikkuisen toivoakin, että näin voisi joskus olla.. Ne vuosien mittaan kerätyt pettymykset pelottaa taustalla, mutta silloin oli moni asia toisin.. isoimmiten oma painoni sekä tietysti ihminen siinä rinnalla.. Havahduin siihen, että olen jo aika lähellä normaalipainon rajaa. N.10 kilon ylipaino enää, ja sitten olen Siellä. Jos siis sinne olisin pyrkimässä.. 

Mutta että vauvakuume...... Olen itsekin ihan ulapalla ja shokissa.. rutistelen pieniä vaatekappaleita ohimennen kaupoissa.. lueskelen salaa vauvapalstoja.. mietin nimiä.. hiplailen suloisia vauvantarvikkeita.. ja ennenkaikkea mietin sitä, millaista se olisi. Kantaa sisällään uutta pientä elämää, saada se, toivottavasti, syliin saakka.. tuhiseva nyytti, jonka tuoksusta ei voi kuin hymyillä ja jota rakastaa niin, että halkeaa. Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan mietin, olisinko minä sittenkin hyvä äiti? Miten haluaisin kasvattaa lastani, mitä haluaisin tehdä lapseni kanssa.. ja entäs jos kaikki ei menisikään niinkuin ns. normaalisti? 

Mutta että näin... olen ihan että Joo... Hymyilen. Kevät. Rakkaus. Haaveilu. Lupa uskaltaa. Lupa elää ehkä sitä elämää, mitä itse haluan. Lupa tiedostaa ne asiat, jotka tekevät minusta onnellisen.. Lupa etsiytyä niiden asioiden pariin...

Lupa ELÄÄ. 

tuli vaa'alla, ja olen toooosi iloinen, että tää tuntus taas jotenkuten liikkuvan eteenpäin tää projekti.. ehkä todella tätä menoa olen kesäksi tavoitteessa: 83 kilossa. Vaikka.. jussiksi. Tai jotain. Ei se niin päivän päälle ole, kunhan etenis ees hitaasti tää alaspäin meno. 

Ihana perjantai on tänään... vaikka oon ollut melkeenpä koko viikon saikulla, niin silti tuntuu, että otti tää päivä koville. Mukava päivä, ei siin mitään, mutta jotenkin semmoinen pikku väsy vaivaa. Tänään - ihme kyllä - koti-ilta. En muista koska näin olisi ollut.. Huomenna suuntaan taas sosialisoimaan.. mä en kestä ees ajatusta siitä, että olisin kotona koko viikonlopun. Hui karmeeta. Mikä on toisaalta tosi surullista....aina ei ollut näin... mutta asiat muuttuu..parisuhteet muuttuu... Ihmiset muuttuu.. Tosi moni asia on muuttunut.. Ja kaikki ei parempaan suuntaan.. Toiset asiat kyllä, muttei kaikki.

No se siitä.. olen jauhanut noita asioita kohta taas vuoden päivät terapiassa, jotenkin tuntuu et oon tosi loppu niiden takia. Vie ihan liikoja energiaa tälläinen, ettei ole onnellinen, vaikka pitäisi, ja sille asialle pitäisi jotain tehdä, mutta ne teot tuntuu itsekkäiltä ja vääriltä.. Yritä tässä sitten olla. 

Tässä päivänä eräänä, näin asiasta toiseen hypätäkseni, puhuin facessa erään ihmisen kanssa tästä leikkausasiasta. Hän on harkinnut tätä samaa, pidempäänkin, ja nyt laittanut pyörät pyörimään. Onnittelin häntä siitä: uskon vakaasti, että se on yksi hänen elämänsä parhaita päätöksiä. Omassani se on ollut; tiedän välttäneeni monet terveysriskit (joista osasta oli jo ensioireita; verensokerit -paasto sellaiset- oli 6.9 pahimmillaan!!) ja psyykkisestikin voin paremmin. Mutta se, mikä jäi meidän keskustelusta mieleen myös oli tämä, että hän kokee peilistä katsottuna olevansa ihan jees, mutta että valokuvia katsellessa se totuus ikäänkuin hyppää silmille ja paljastaa kaiken. Itse muistelen joskus, jossain välissä, miettineeni samaa... Olin silloin kyllä paljon kevyempi kuin painavimmillani, mutta kuitenkin.. Valokuvat oli se totuuden torvi, peili "valehteli". Ilman peiliin katsomista toki omat läskini näin ja tunsin ja tunnustin, mutta se omakuva oli silti todella häilyväinen. Aloin sitten miettimään, että niin olen monen ihmisen kuullut sanovan, että "Kun näin sen ja tän valokuvan, tajusin, kuinka lihava olenkaan." Tai että on ylipainoinen. Ja näyttää sille. Vaikka tuntisi, ettei ole. Mikähän tässäkin on? Peili ei kerro totuutta, vaatekaupassa ei huolestuta, mutta valokuvat saa shokkiin? Vaa'alla käynti tietysti myös herättää monet: minut se herätti, kun vaaka antoi erroria. En uskonut että voisin olla NIIN helvetin lihava. Punnitus muualla karisti loputkin rähmät silmistä: tajuttuani, että olin jotenkin salakavalasti päässyt lihomaan 183 kiloiseksi. Salakavaluus: vaa'an välttely useamman vuoden ajan. Joustavat vaatteet. Kieltäminen, ettei muka mässäile ja istuu perseellään vaan, eikä liiku minnekkään.... Hirvitys, niitä aikoja. 

Nyt (onneksi) olen kriittinen peilikuvastani. Valokuvista taas näen nyt jotain, mitä ei peilissä näy. Peilissä on nyt se lihava nainen, rumakin vielä, mutta valokuvissa on ei niin lihava, eikä niin ruma nainen. Mietinkin joskus, kuka tuo ihminen on? Hämmennystä myös tuo se, ettei se valokuvien ihminen ole aina se isoin niissä. Tai että se näyttää normaalille ihmiselle muiden joukossa. Miten asiat onkaan kääntyneet päälaelleen: ja olenko siitä tyytyväinen? En osaa olla. Tunnen itseni edelleen lihavaksi, vaikka järki ja muut sanoo, etten ole lihava - olen kyllä ylipainoinen, lievästi!, mutten täytä lihavuuden kriteereitä sitten kuitenkaan. Toivottavasti jonain päivänä vielä voin katsoa sekä peiliin, että valokuvia, ja nähdä niissä sen saman ihmisen.. 

...vaikka aina on niitäkin kuvia, jossa nyt vaan näyttää kamalalle.. huono ilme, huono asento, huono kuvakulma... Elämä on. :D

Hyvää viikonloppua kaikille.